Historiaa vauhdilla - Missä kuljimme kerran

Kjell Westön samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva Missä kuljimme kerran oli kiinnostava tuttavuus. Tyylikästä epookkia Helsingissä, yläluokan sukujuhlissa häivähdys Bergmania. Esille nousi ennen muuta alkupuolen itsenäisyytttä tavoitteleva Suomi ja seurannut kansalaissota suomenruotsalaisesta näkökulmasta. Sen jälkeen kirjaa lukematon katsoja jäi hieman hämmentyneenä seuraamaan historian nopeita hyppäyksiä vuoteen 1944 saakka. Toinen intensiivinen jakso oli 30-luku ja Lapuan liikkeen vaikutus.
Päähenkilöiksi nousivat Lucie (Jessica Grabowsky), hänen kiivas veljensä Cedi (Oskar Pöysti) ja ihailijansa Eccu (Jakob Öhrman). Kaikki kolme tekivät eheät roolityöt. Myöhemmin mukaan tuli Allu (Andreas af Enehjelm). Jään innolla odottamaan televisiosarjaa, jonka myös ohjaa Peter Lindholm.

Vaalivalistusta

Ilmari Kianto (1874-1970) on Kainuun kuuluisin kirjailija. Hänen käsialaansa on maakuntalaulu Nälkämaan laulu. Tunnetuimmat teokset ovat Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi. Edellisessä on suuri osuus vuoden 1907 vaaleilla, päähenkilöt Topi ja Riika Romppanen tuskailevat viivan vetämistä vaalilippuun. Vaaleissa valittiin Suomelle yksikamarinen eduskunta, ja naisillakin oli äänioikeus.


Silloin äänestyslippuun ei piirretty numeroa vaan vedettiin punainen viiva. Vaaleja varten laadittiin ohjeita. Ne olivat tarpeen, uusi asia askarrutti. Kianto kuvaa kuinka yhdessäkin pirtissä pohdittiin:

- Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän nännejä kopeloineet...
- Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin, jotta ei tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksessa pärjeäisi. Eihän se mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itsekuhi saisi eänensä puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. - Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan peräsuoli!

Miten tuosta nousikaan muistiin paljon myöhempi iskulause one man, one vote. Ja mitä desibelejä olisikaan mitattu kuluneen kevään eduskuntavaaleissa.

Elokuvaohjaaja Sembène, tuo Länsi-Afrikan Terry Pratchett!

Osa lukijoista on ehkä tutustunut Terry Pratchettiin, äärimmäiseen suosittuun ja tuotteliaaseen fantasiakirjailijaan. Joskin fantasiakirjailija on harhaanjohtava termi tässä tapauksessa. Kyseessä on ennen kaikkea nerokas sanataiteilija, humoristi sekä yhteiskuntakriitikko, jonka kirjat sattuvat tapahtumaan fantasiamaailmassa. Tämä antaa herkullisempia mahdollisuuksia painottaa tiettyjä asioita, ja hyvä kaunokirjallisuus vaatii aina tiettyjä vapauksia täydellisestä realismista.

Sembène Ousmane on puolestaan jo edesmennyt senegalilainen elokuvaohjaaja ja kirjailija, jonka tyylissä on jotain pratchettmäistä. Hänen elokuvansa tosin tapahtuvat reaalimaailmassa, mutta sama lempeän huumorin ja terävän havainnoinin yhdistelmä innostaa.

Lokakuussa Suomen elokuva-arkisto näyttää Helsingissä kaksi Ousmanen elokuvaa, Moolaadén ja Ceddon. Ensimmäinen on tullut joku vuosi sitten televisiossakin ja käsittelee tyttöjen ympärileikkausta, toinen taas käsittelee sitä, kuinka kristityt ja islamilaiset lähetyssaarnaajat kolonisoivat Länsi-Afrikan ja ajoivat alkuperäisuskonnot syrjään. Synkkiä aiheita? Kyllä, mutta Ousmane osaa käsitellä niitä samalla varmalla huumorilla kuin mitä Pratchett on käsitellyt mm. sotaa, korruptiota, diktatuuria ja kansainvälisiä kauppaneuvotteluita. Suosittelen! Ensimmäinen näytös on Moolaadé, 11.10.

Kuinka käy kalaasien?

Kreikan/Euroopan taloustilanne on nyt sellainen, että kalaasit (kemut, pidot, juhla-ateria) eivät tule kyseeseen. Aviisi (sanomalehti) kertoo epävarmuudesta, lähes pelosta. Ylväs Hellas saattaa falleerata (puuttua, olla vailla; lakkauttaa maksunsa, tehdä vararikko) lähitulevaisuudessa. Termit löytyvät Sivistyssanakirjasta vuodelta 1924. Valitettavasti en löytänyt kirjasta mitään nykymediaan käypää ilmaisua...

Arvid Järnefeltin kotitalossa Lohjalla

Olin 23.9. Helsingin työväenopiston järjestämällä, Mervi Tuomikosken johtamalla reissulla kirjailija ja monitoimimies Arvid Järnefeltin kotitalossa Lohjan Virkkalassa. Valitan kuvien puutetta, mutta yritän korvata sitä raportoinnin tarkkuudella. Tilaisuus oli harvinainen, koska talo on vain suvun yksityisessä kotikäytössä. Kiitän tässä vielä sukua mahdollisuudesta päästä katsomaan taloa, ja muistutan kiinnostuneita, että talo ei ole museo, eikä siellä ole myöskään kahvilaa.

Vaikka nykyään Arvid Järnefelt ei ole ollenkaan niin kuuluisa kuin esimerkiksi Minna Canth tai Juhani Aho, hän oli aikoinaan yksi Suomen "kasvoista". Hänen isänsä Alexander oli suomalaismielinen kenraali ja maaherra, ja hänen äitinsä Elisabeth tuli venäjän-saksalaisesta kulttuurisuvusta ja oli etunenässä välittämässä venäläisen korkeakulttuurin vaikutteita Suomeen. Arvid Järnefelt luki oikeustiedettä, myös Venäjällä, mutta sai ennen valmistumistaan tolstoilaisen herätyksen eikä pitänyt enää tuomarin uraa eettisenä valintana. Hän hylkäsi sen, osti tilan Lohjalta 1895 ja rupesi maanviljelijäksi. Tämän lisäksi hän oli kirjailija, kansanvalistaja sekä sellainen, mitä nykyään kutsuttaisiin mediapersoonaksi, täynnä mielipiteitä mm. torpparilaitoksesta, sukupuolikysymyksestä, uskonnosta, oikeuslaitoksesta ja yhteiskunnasta noin yleensä.

Kävimme alkuperäisessä valkoisessa talossa, jota on säilytetty yllättävän uskollisesti. Vaikutelma oli autenttinen tavalla, jolle on hankala löytää sanoja. En ole nähnyt vastaavaa missään museossa, en edes kotimuseossa, olipa museo tehty kuinka hyvin tai kunnianhimoisesti tahansa. Siinä oli vanhan talon tuoksu, joka on tuttu jokaiselle, joka on käynyt joskus missä tahansa kotiseutumuseossa. Toisaalta tämä tuoksu yhdistyi viehättävästi asutun talon tuoksuun. Sama päti koko taloon. Sitä pidetään hyvin uskollisesti alkuperäisasussaan, mutta siellä täällä on pieniä nykyaikaisia lisäyksiä, jotka tekevät talosta kodin eikä museota: tv digibokseineen, aikakauslehtiä, moderni liesi, kahvinkeitin.

Seinillä oli muun muassa Arvid Järnefeltin omaa taidetta, kuten myös muiden Järnefeltien. Kuuluisimman taidemaalari-Järnefeltin eli Eero Järnefeltin tauluja siellä ei tosin ollut. Vaikutelma oli maallikon silmin kuitenkin hyvin samanlainen, ja olisi hankala erottaa ko. tauluja Eero Järnefeltin vastaavan aiheisista töistä. Siellä oli epäilemättä itse tehtyä taidekäsityötä, joka ei ollut ehkä niin taiteellista kuin jossain virallisessa taiteilijakodissa mutta paljon kodikkaampaa. Lisäksi siellä oli Alexander Järnefeltin lipasto, joka oli tehnyt matkalaukun virkaa maaherran nuoruudessa, kun tämä teki uraa Venäjän armeijassa. (Sen kantajia kävi kyllä sääliksi.)

Pihalta johti polku sekametsän reunassa olevalle, saniaisten koristamalle sukuhautausmaalle. Se sai alkunsa siitä, kun kirkko ei halunnut haudata kirkon hautausmaan sisälle Järnefeltien nuorena kuollutta, kastamatonta tytärtä. Niinpä tyttö haudattiin pihapiiriin. Sittemmin sinne on haudattu muitakin perheenjäseniä, myös Arvid itse, jonka vaatimattomuutta korostaneeseen elämänasenteeseen moinen varmasti sopi.

Hautausmaata näytti Arvid Järnefeltin tyttärentyttärentytär, joka samalla kertoi sukuperinnön vaatimasta ylläpidosta: kaiken A ja O ovat kunnon välineet puutarhahoidossa. Niistäkin huolimatta pelkästään (ison) nurmikon leikkaamiseen menee silti 7 tuntia viikossa kesäisin. Lisäksi kasvien kimpussa ovat kanit, myyrät ja metsäkauriit, ja epäilemättä Lohjan kalkkitehdas lisää myös rikkakasvien kasvunopeutta. Tämä voi kuulostaa koomiselta ja banaalilta, mutta tottahan se on. Kuten kuka tahansa museoihminen varmasti tietää, ylläpito vaatii varsin arkisia toimia sekä motivaatiota nähdä paljon vaivaa. On todella kunnioitettavaa, että suku jaksaa ylläpitää omalla kustannuksellaan yli sata vuotta vanhaa taloa noin pieteetillä.

Hänen äitinsä, Arvid Järnefeltin tyttärentytär, kertoi puolestaan koskettavasta varhaisesta muistostaan, jossa hän kolmevuotiaana katsoo sairasta isoisäänsä pihalta makuuhuoneeseen. Oma varhaisin muistoni puolestaan on se, että syön lapsuudenkotini portailla Seniorin tekemää sienisalaattia suoraan kulhosta. Seniorin mainiota sienisalaattia mitenkään halveksimatta, tuntuisi ehkä kuitenkin hienommalta, jos omiin lapsuusmuistoihini kuuluisi myös kulttuuripersoonien tapaaminen...

PS. Arvid Järnefelt ei antanut TV:n tai internetin puuttumisen haitata mediapersoonana toimimista. Kun hänellä oli asiaa kahtia jakautuneelle kansalle ensimmäisen maailmansodan aikana, hän laittoi lehteen ilmoituksen, että hän pitää puheen Kallion kirkossa Helsingissä, ja sitten hän piti sen.